Saara käyt suruasi läpi unessa. Päiväsi on täynnä vauvanhoitoa ja muuta ja paljon on tapahtunut mumman kuoleman jälkeen. Ei ole ollut tilaa eikä aikaa edes suremiseen. Ennen hautajaisia olin ihmeellisessä tilassa. Väsäsin yötä päivää muistoalbumia äidistäni: lastenlasten muistoja ja kommentteja, paljon valokuvia. En saanut nukuttua ennen hautajaisia muuta kuin kolme neljä tuntia yössä ja olin aivan lopen uupunut hautajaisissa. Hautajaisten jälkeisellä viikolla tuli tyhjä olo ja nyt on tullut ikävä ja suru. Monenlaisia asioita pyörii päässä. Välillä pälkähtää mieleen, että soitankin tässä äidille. Pitäisi kertoa joku asia tai kysyä jotain. Että pikku-sydämet puutarhassa kukkivat, että aion laittaa mökille kasvimaan perunamaan tilalle, joko perunat voisi istuttaa..

Välillä kuulen äidin äänen ja naurun. Kaikki arkiset asiat, joita teimme yhdessä, jutustelut, kauppa- ja kirppisreissut, kaikki nuo ovat muuttuneet hirveän tärkeiksi. Ja sitten syyllisyys - miksi en soittanut tai käynyt useammin. Liian usein peruin äidin luo lähdön huonon kelin takia tai työväsymyksen tai jonkun lapsen sairauden tai..Mietin myös sitä, mitä äiti ajatteli ja tunsi viimeiset kuukaudet sairaalassa, kun ei juuri jaksanut puhua? Kohtelivatko hoitajat häntä hyvin? Oliko hänellä kipuja? Mitä hän ajatteli kuolemasta? Miten hän henkisesti jaksoi - varsinkin, kun emme koko hiihtolomalla päässeet katsomaan häntä noroviruksen vuoksi?

Äitini on poissa. Molemmat vanhempani ovat nyt poissa. He, jotka rakastivat minua eniten maailmasssa. Vanhempien kuolema on rankkaa vaikka riippuvuussuhde ja napanuora olisivat katkenneet jo aikaa. 

Unohdin mainita tuossa aivan ekassa postauksessa, että nettinimeni on siis Saara ja tytärtäni kutsun Nöpöksi. Pitääkin muistaa allekirjoittaa joka teksti!

Meidän mummola oli puinen maatalo keskellä peltoja. Vietimme siellä useimmat lapsuuteni kesät, joulut ja lomat -ja se oli onnellinen paikka. Mumma ja paappa muuttivat lopulta vanhoilla päivillään kirkonkylälle pienempään taloon ja serkkumme, joka perheineen viljelee tilan maita, muutti taloon. Onkin ihanaa, että paikka pysyi suvulla! Vaikka olen käynytkin sukuloimassa seudulla, en ole käynyt kylässä serkkuni luona vielä kertaakaan.

Viime yönä näin sitten unta, että kävin entisessä mummolassamme. Ihmeekseni unessani huomasin, että kaikki oli niin kuin ennenkin. Purskahdin itkuun. Kuljin varovasti huoneesta toiseen ja katselin rakkaita, tuttuja paikkoja. Valkoista pirttipöytää, räsymattoja, puupaneeleita, paapan kirjoituspöytää ja hyllyjä täynnä arkistoituja kirjoituksia, mumman ja paapan sängyn puisia nuppeja.

Näin ulkoa avautuvat avarat, tutut näkymät, mumman leipomassa pullaa, paapan kuorimassa perunoita, tekemässä viiliä ja kiikkumassa keinutuolissa. Kuulin mumman naurun ja tunsin pehmeät kädet, näin hänen lempeät silmänsä. Sitten olinkin jo ulkona. Tunsin mullan jalkojeni alla kun juoksin paljain jaloin pellonreunaa. Koivu-kuusikuja oli yhtä valtavan pituinen kuin silloin lapsenakin, ojanpohjalla pystyi ryömimään. Marjapensaat olivat notkollaan marjoja ja minua kutsutaan syömään lettuja pihapöydän ääreen. Ennen kuin lähdemme uimaan.

Unestani herättyäni imettäessäni Nöpöä, kuuntelin hänen tuhisevaa hengitystään. Tunsin pienet jalat painautuneena mahaani vasten ja pienen nyrkin, joka oli tiukasti tarrannut yöpaitani reunaan. Itkettää. Minun lapsuuteni mummola oli olemassa niin kauan kuin mumma ja paappa elivät. Nyt kun he ovat poissa, tuntuu että olisin hieman enemmän irrallaan maailmassa. On ikävä mummaa ja paappaa.

Saara

 

Äidin elämänkaareen sisältyy monia vaiheita, haasteellisia äitirooleja: pienen lapsen äiti, murrosikäisen äiti, pojan äiti, tyttären äiti, aikuisen tyttären äiti, aikuisen pojan äiti, isoäiti, hoivaa tarvitseva vanha äiti. Viimeistä vaihetta lukuunottamatta elän parhaillaan näitä kaikkia rooleja. Olen 8 - vuotiaan tytön äiti ja myös kolmen lapsen isoäiti.

Kolme viikkoa sitten hyvästelin oman äitini. Ihanan, turvallisen, rakkaan ja viisaan äidin, jonka elämän näin viime vuosien ajan hiipuvan monenlaisen vaiheiden aikana. Äiti tarvitsi hoivaa ja huolenpitoa parin viimeien vuoden aikan, mutta oli silti loppuun saakka itse huolehtiva ja rakastava.

Nuorena äitinä 70- ja  80 - luvuilla turvauduin äitiin milloin missäkin asiassa: lapselle oli noussut kuume tai oli yskää.Vauva ei nukkunut öitään, lapsella oli outoa ihottumaa tai tarvitsin hoitoapua. Äiti tiesi aina konstit ja lääkkeet ja kaikki sairaudet. Auttoi ja hoivasi. Kutoi ja paistoi lettuja.

Nuorenpien 90- luvulla ja 2000-luvulla syntyneiden lasten äitinä olen ollut jo melko rauhallinen enkä hennonnut vanhaa äitiä enää rasittaa jokaisella huolella. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei tunnu siltä, että olisin yhtään viisaampi äiti nyt kuin silloin 70-luvun lopussa. Ja lapsiin liittyviä huoliakin tuntuu olevan vähintää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Hmm...välillä olen suorastaan neuvoton ja tuntuu, että teen jatkuvasti virheitä. Siitäkin huolimatta, että olen kasvatusalan ammattilainen!

Äitinä olemisen kultainen lanka kaikissa äitirooleissani on kuitenkin rakastaminen ja välittäminen. Arvaan, että haluat kysyä rajoista. No kyllä vaan, ne kuuluvat itsestään selvyyksinä välittämieen ja rakastamiseen. Lapsi tuntee itsensä rakastetuksi ja tärkeäksi, kun vanhemmat asettavat hänelle rajat. Puhutaanpa niistä rajoista ja niiden asettamien vaikeudesta joskus myöhemmin. Siinäpä haastetta! Mutta tosiaan: lastaan ei voi rakastaa liikaa. Mietitäänpä näitä, pienen vauvan äiti ja esimurkkuikäien äiti.

Päätimme perustaa blogin. Minä, äitini ja siskoni. Tuntui hyvältä idealta jakaa tällainen foorumi, vaikka sen tarkemmin emme ole vielä pohtineet aihealueita tai blogin rakennetta. Katsotaan miten kirjoittaminen käytännössä tapahtuu!

Kerron ensin itsestäni hieman. Olen kolmekymppinen pienen 5 -kuukautisen tytön äiti. Kirjoitan varmasti paljon juurikin varsin tuoreeseen äitiyteen, kotiin ja perheeseen liittyvistä asioista. Ne kun täyttävät elämäni tällä hetkellä. En asu Suomessa joten sekin tuo oman lisänsä teksteihini.

Kirjoittelemme pikapuoliin uudelleen!