Unohdin mainita tuossa aivan ekassa postauksessa, että nettinimeni on siis Saara ja tytärtäni kutsun Nöpöksi. Pitääkin muistaa allekirjoittaa joka teksti!

Meidän mummola oli puinen maatalo keskellä peltoja. Vietimme siellä useimmat lapsuuteni kesät, joulut ja lomat -ja se oli onnellinen paikka. Mumma ja paappa muuttivat lopulta vanhoilla päivillään kirkonkylälle pienempään taloon ja serkkumme, joka perheineen viljelee tilan maita, muutti taloon. Onkin ihanaa, että paikka pysyi suvulla! Vaikka olen käynytkin sukuloimassa seudulla, en ole käynyt kylässä serkkuni luona vielä kertaakaan.

Viime yönä näin sitten unta, että kävin entisessä mummolassamme. Ihmeekseni unessani huomasin, että kaikki oli niin kuin ennenkin. Purskahdin itkuun. Kuljin varovasti huoneesta toiseen ja katselin rakkaita, tuttuja paikkoja. Valkoista pirttipöytää, räsymattoja, puupaneeleita, paapan kirjoituspöytää ja hyllyjä täynnä arkistoituja kirjoituksia, mumman ja paapan sängyn puisia nuppeja.

Näin ulkoa avautuvat avarat, tutut näkymät, mumman leipomassa pullaa, paapan kuorimassa perunoita, tekemässä viiliä ja kiikkumassa keinutuolissa. Kuulin mumman naurun ja tunsin pehmeät kädet, näin hänen lempeät silmänsä. Sitten olinkin jo ulkona. Tunsin mullan jalkojeni alla kun juoksin paljain jaloin pellonreunaa. Koivu-kuusikuja oli yhtä valtavan pituinen kuin silloin lapsenakin, ojanpohjalla pystyi ryömimään. Marjapensaat olivat notkollaan marjoja ja minua kutsutaan syömään lettuja pihapöydän ääreen. Ennen kuin lähdemme uimaan.

Unestani herättyäni imettäessäni Nöpöä, kuuntelin hänen tuhisevaa hengitystään. Tunsin pienet jalat painautuneena mahaani vasten ja pienen nyrkin, joka oli tiukasti tarrannut yöpaitani reunaan. Itkettää. Minun lapsuuteni mummola oli olemassa niin kauan kuin mumma ja paappa elivät. Nyt kun he ovat poissa, tuntuu että olisin hieman enemmän irrallaan maailmassa. On ikävä mummaa ja paappaa.

Saara