Saara käyt suruasi läpi unessa. Päiväsi on täynnä vauvanhoitoa ja muuta ja paljon on tapahtunut mumman kuoleman jälkeen. Ei ole ollut tilaa eikä aikaa edes suremiseen. Ennen hautajaisia olin ihmeellisessä tilassa. Väsäsin yötä päivää muistoalbumia äidistäni: lastenlasten muistoja ja kommentteja, paljon valokuvia. En saanut nukuttua ennen hautajaisia muuta kuin kolme neljä tuntia yössä ja olin aivan lopen uupunut hautajaisissa. Hautajaisten jälkeisellä viikolla tuli tyhjä olo ja nyt on tullut ikävä ja suru. Monenlaisia asioita pyörii päässä. Välillä pälkähtää mieleen, että soitankin tässä äidille. Pitäisi kertoa joku asia tai kysyä jotain. Että pikku-sydämet puutarhassa kukkivat, että aion laittaa mökille kasvimaan perunamaan tilalle, joko perunat voisi istuttaa..

Välillä kuulen äidin äänen ja naurun. Kaikki arkiset asiat, joita teimme yhdessä, jutustelut, kauppa- ja kirppisreissut, kaikki nuo ovat muuttuneet hirveän tärkeiksi. Ja sitten syyllisyys - miksi en soittanut tai käynyt useammin. Liian usein peruin äidin luo lähdön huonon kelin takia tai työväsymyksen tai jonkun lapsen sairauden tai..Mietin myös sitä, mitä äiti ajatteli ja tunsi viimeiset kuukaudet sairaalassa, kun ei juuri jaksanut puhua? Kohtelivatko hoitajat häntä hyvin? Oliko hänellä kipuja? Mitä hän ajatteli kuolemasta? Miten hän henkisesti jaksoi - varsinkin, kun emme koko hiihtolomalla päässeet katsomaan häntä noroviruksen vuoksi?

Äitini on poissa. Molemmat vanhempani ovat nyt poissa. He, jotka rakastivat minua eniten maailmasssa. Vanhempien kuolema on rankkaa vaikka riippuvuussuhde ja napanuora olisivat katkenneet jo aikaa.